Hektistä elämää

Miksi elämä onkaan niin hektistä. mihin minulla on oikein kiire, valmiissa maailmassa?

Kalenterista on mennyt vasta kuukausi ja vähän toista ja niin vain sivut täyttyvät muistiinpanoista ja päivät minuuttiaikataulusta. Mihin luulen pääseväni sillä, että päivät ovat täynnä loppujen lopuksi niin turhaa viihdykettä?

Helmikuu on vuoden lyhyin, johtuisikohan se sitten siitä, että juuri tämä kuukausi on niin täynnä kaikkea? Olen työntänyt itseni koulutukseen toisensa perään ja osallistumassa kaikkeen mahdolliseen maan ja taivaan väliltä. Ei sillä, etteikö kiinnostaisi, päin vastoin. Koulutukset joihin olen menossa / joissa olen ollut, ovat olleet elämäni parhaimpia ja opettavaisimpia. Ja aiheesta joka on lähellä sydäntäni työssäni. Mutta mihin minulla on kiire. Eihän tämä maailma tule sen valmiimmaksi, vaikka koettaisin hoputtaa sitä käymään eteen päin.

Kaksi hyvää ystävääni ja työtoveriani ovat joutuneet silmäkkäin elämän rajallisuuden kanssa. Toisen tukena olen saanut olla koko prosessin ajan, mutta kyllä se aina yllättää kun lääkäri sanoo, ettei mitään ole tehtävissä. Kun toinen haluaisi kuulla, että 90% varmuudella tästä selvitään. Kun ei ole sellaista lupausta olemassa. Ystäväni olisi valmis antamaan oman elämänsä läheiselleen, jos vain saisi hänelle edes muutaman hyvän päivän lisää aikaa. Mutta ei ole sitä taikasauvaa.

Johtuuko oma kiire ja arjen täyttäminen niin turhilla asioilla juuri elämän rajallisuudesta. Entä jos ei olekaan aikaa enää kuin muutama kuukausi. tai vuosi. Monta asiaa haluaisi oppia ja jättää myös läheisille, ystäville ja työtovereillekin jotain katoamatonta. Palasen minusta, joka kulkee arjessa mukana.

Töissä on paljon muutoksia menossa, uusi ohjelma lanseerattiin meille kuukaudessa, kun toiseen sairaalaan annettiin sentään koulutukseen aikaa vuosi. Nyt se on sitten täyttä totta, ohjelma tuli käyttöön eilen (kyllä, lauantaina, miksi ihmeessä silloin kun ei ole atk-ihmisiäkään talossa) ja toinen osuus tulee käyttöön huomenna. Vanhat ohjelmat menivät samalta istumalta kiinni, ei edes mitään mahdollisuutta totutella uuteen muutaman päivän ajan rinnakkain. Siinä sitä on ihmetelty ja pohdittu viime yönäkin töissä, että mitenhän nämä asiat nyt menee. Kun teet tutkimustilauksen, niin tuleekohan se oikeasti otetuksi. Kuka sen tietää ja ennen kaikkea kuka sitä valvoo? Ei kenelläkään ole aikaa soitella ja tarkistaa jokaista pyyntöä ja lähetettä, että se varmasti on saavuttanut määränpäänsä.

Yöllä muutoksien tuoksinassa työtoverini kanssa muistelimme meille niin tärkeää ystävää joka lokakuussa menehtyi tapaturmaisesti. Ja yhteisymmärryksessä päädyimme lausahdukseen: "kyllä ***** olisi tiennyt, se olisi osannut tämän". Ja jälleen muutoksen keskellä, pysähdyimme miettimään pois nukkuneen työtoverin elämän asennetta ja positiivisuutta; Kaikessa muutoksessa on jotain hyvää, mieli avoinna kohti uutta, ei saa takertua menneeseen.

Ja niin se on jälleen yksi viikonloppu vähemmän tätä vuotta. Ei saa takertua eiliseen, sillä se ei palaa. Huomisesta ei kannata kantaa murhetta, sillä sen aika ei ole vielä. Pitää siis tehdä kaiken muutoksen keskellä juuri tästä päivästä ja hetkestä elämisen ja muistamisen arvoinen!