Puolen yön mietteitä

Viimeinen yövuoro käsillä. Ihanaa! Siis ei suinkaan nämä yövuorot vaan enemmänkin se, että tämä on viimeinen taas vähään aikaan. Tämän ammatin paras hetki on se, kun aamulla saa luovuttaa vastuun ja avaimet seuraavalle. Mennä kotiin ja vetää pyjama päälle, käydä nukkumaan lämpimän peiton alle. Ja luvan kanssa nukkua iltapäivään asti

Viikko on hurahtanut taas eteen päin viime tekstin jälkeen. Paljon on ehtinyt jälleen elämässä tapahtua, monta monituista asiaa. Paljon sellaista josta ei julkisesti viitsi puhua, ja paljon sitten kertomisenkin arvoista.

Repe on ollut kolme kuukautta tuhoamatta. Sinä aikana mulla ei myöskään ole ollut yövuoroja. No viime yönä kun pitkästä aikaa Repe oli yksin, niin tuho oli aamulla myös sen näköistä. Vasta heinäkuussa ostetut patjat oli saaneet kyytiä. Ja Repe ei todellakaan ollut koko yötä yksin, vaan sillä oli seuraa pitkälle alku yöhön.

Kävin sitten päivällä työhaastattelussa ja Repe oli yksin kolme tuntia. Siis todella vain kolme tuntia, niin eikö se ollut pistellyt poskeensa petauspatjan!! Siis oikeesti, mikä ihme viehätys sillä on patjan täytteisiin!?!?!

Opiskelu on alkanut ihan todenteolla. Ajaminen Kerava- Lahti ja Kerava- Helsinki, sekä myös Kerava-Turku välillä on rytmittänyt viikkoa mukavasti. Mutta into on ihan erilainen kuin viime vuonna ja energiaakin on erilailla laittaa tuohon kouluun. Kun nyt vain pysyisi tämä into yllä jatkossakin.

Työ näyttää muuttuvan erilaiseksi ihan radikaalisti. Ja jos voi sanoa niin tylsemmäksi. Tai oikeastaan sellaiset kunnon haasteet loppuvat ja toisaalta kun erikoisala supistuu niin samalla oma ammattitaitokin rapistuu.

Näin ollen kävin sitten tänään työhaastattelussa toisessa sairaalassa. Katsellaan ajan kanssa tuleeko siitä enemmän vai ei. Mielenkiintoiselta se ainakin tuntui, matka siinä on kyllä aika rasite pidemmän päälle. Mutta siellä ainakin pysyisi ammattitaito yllä myös vähän muustakin kuin mitä nyt on. Parempi kuitenkin kun ei sano mitään ennen kuin näkee mitä tästä tulee.

Ystävät ovat elämän rikkaus. Ainakin niin sanotaan. Tällä hetkellä en kyllä ihan voi allekirjoittaa tuota kaikkien kohdalla. Mutta aika aikansa kutakin. Sanotaanhan sitä niinkin.

Oli ihana viime viikolla nähdä hurmaavaa pikkumiestä ja äitiään pitkän tauon jälkeen. Pitää yrittää nähdä vähän useammin kun luennoillakin käy melkein heidän kulman takana. Vaikkakin olen huomannut omalla kohdallani, että päätöksiä on niin helppo tehdä, mutta on eriasia yrittää sitten pitää niitä. Joten en lupaa muuta kuin yrittää enemmän.

Kohta tulee vuosi myös täytee työtoverin poismenosta. Joka kerta kun ajan Lahdesta kotiin, näen onnettomuuspaikalla vieläkin olevat kynttilät ja kukat, jotka ovat siellä olleet vuoden päivät. On sen verran hankala paikka, ettei ole näköjään tiehallintokaan niitä sieltä pois kerännyt. Vaikka kynttilöistä on liekki sammunut ja kukat kuihtuneet, elää hyvän ihmisen muisto mielessä. Ajatukset palaa vuoden takaisiin tunnelmiin ja siihen hetkeen kun aika pysähtyi. Muistan kuin eilisen päivän missä seisoin ja mitä olin tekemässä kun uutinen saavutti meidät. Muistan ihmisten reaktiot ja monet sanat ovat painuneet mieleen paremmin kuin tarvitsisi. Muistan puolitangossa olevan lipun, joka "toivotti tervetulleeksi" ihmiset työpaikalle. Muistan sen hetken, kun millään ei ollut merkitystä.

Elämä jatkuu kuitenkin. Muistot ovat hyvä asia, mutta niihin ei pidä jäädä elämään. Pitää katsoa eteen päin ja pitää lippu korkealla niin kauan kuin se on mahdollista.

Kunhan aamu koittaa, haen Repen kotiin ja vapaa päivien aikana menemme metsään nauttimaan syksystä. Jos saisi vaikka vähän tuoreita valokuviakin Repestä syksyn keskellä. Niin se elämä vain menee. Nyt ollaan tässä. Missä huomenna olen tai mikä on ensi vuoden suunnitelma, sitä en tiedä. Tiedän vain sen, ettei huominen tule kiirehtimällä ja elämänsä voi kuluttaa paremminkin kuin juoksemalla rimaa hipoen läpi.