Joulukuun puoliväli

Niin se aika taas on juossut. Musta tuntuu, että vastahan mä kirjoitin edellisen tekstin ja siitä onkin melkein kaksi viikkoa aikaa... Mitä onkaan tapahtunut parissa viikossa.

Maanantai 3.12.

täällä meillä päin satoi paljon lunta ja räntää. Tiet sitä myöten aivan pöperöä. Paljon oli törppöjä liikenteessä ja meno sen mukaista. Mutta itse en henkilökohtaisesti enää ikinä valita siitä, että edellä ajava ajaa 80 alueella 50 vauhtia. Sillä se pelasti mun henkeni.

Meinasin nimittäin ajaa ohi tästä ihmisestä, joka ajaa körötteli mun edelläni. Onneksi en ajanut. Parin kilometrin jälkeen hän päästi mut ohitse, mikä oli oikeasti hienosti tehty. En jatkanut kaasu pohjassa ohi, vaan hivenen nopeammin mitä hän ajoi.

Käännyin eräälle pienemmälle tielle ja ehdin ajaa siinä noin kilometrin verran kun alkoi tapahtua. Oli siis pimeää, lunta tuiskutti todella tiheästi vaakasuoraan, kun yhtäkkiä näin siellä pimeyden keskellä rivin keltaisia valoja tulevan suoraan kohti. Tajusin tehdä äkkiäjarrutuksen ja väistöliikkeen oikealle. Vastaan tuli bussi poikittain tiellä, perä jo vähän ojassa. Noin metri pari ennen mua se bussi valahti ojaan vielä enemmän niin, että sen bussin nokka nousi maasta reilun metrin verran. Se meni mun pääni kohdalta noin 10cm autosta.

Jos en olisi ehtinyt väistämään, nuo bussin pyörät olisi olleet mun tuulilasista läpi ja mun pääni kohdalla. En olisi tässä enää. Se on varmaa. Sen verran vauhtia oli kuitenkin. Myöhemmin katsoin omaa puhelinta, puhelu hätäkeskukseen alkoi 18:29.

Joten tästä opin ainakin sen, etten valita enää edellä ajavista hitaista autoista. Sillä jos olisin ohittanut, olisi mulla ollut vauhtia enemmän ja olisin sen bussin alla. Ei voi sanoa muuta kuin, että varjelusta se oli. Ei hyvää tuuria tai ajotaitoa. Se on varmaa.

Keskiviikko 5.12.

kolmentoista päivän työputki on puolivälissä. Väsymystä ilmassa ja pinna on tiukalla. Itsenäisyyspäivä on tulossa ja moneen vuoteen ekan kerran olen sellaisessa vuorossa, että voin rauhassa katsoa linnan juhlia jos tahdon.

Viulutunti meni tosi hyvin!! Innostuttiin soittamaan niin, että meni reippaasti yli aikaa. Mutta kivaa oli ja tuntuu että omakin soitto alkaa löytyä jälleen jostain unholasta. Olen niin iloinen edelleen tästä löytyneestä opettajasta!! Opeteltiin myös vapaata säestystä, komppia ja kansanmusiikin perusteita. Siis jotain ihan uutta mulle. Ja mielekästä. Hauskaa menevää musiikkia, ei voi muuta sanoa!

Lauantai 8.12.

Viimeiset työvuorot alkavat olemaan edessä. Enää kaksi yötä ja siinä se sitten on. Mulla on ollut opiskelija jo 4 viikkoa ja en voi kuin huokaista syvään. Tänään on pakko keskustella sen kanssa, ei tällä menolla voi päästää läpi. Niin se vain on. Mullakin on ollut paljon opiskelijoita, mutta koskaan en ole ollut tässä tilanteessa. Katsotaan miten tässä käy.

Maanantai 10.12

Yövuorot takana ja kotona odottaa yllätys. Repe on jälleen tuhonnut oikein urakalla. Mulla alkaa loppua huumori ja pitkä pinna on myös kohta muisto vain. Ei auta kuin siivota tavarat pääpiirteittäin ja mennä nukkumaan. Väsyneenä huumoria ei ole sitäkään vähää. Joulukortit on myös edelleen tekemättä. Pari päivää on vielä aikaa, mutta kun idea uupuu. Alan kallistumaan sille kannalle jo, etten lähetä mitään kortteja kenellekään. Joka vuosi sama juttu, että lähetän lähes 50 korttia ja suurin osa niistä, kenelle lähetän, ei itse muista mitenkään. Enkä puhu lahjomisesta, mutta onhan se turhauttavaa lähettää vuosi toisensa jälkeen kortteja joillekin ihmisille, jotka eivät itse muista millään lailla. Koskaan. Ehkä heidät voi tiputtaa tänä vuonna listalta pois. Tai sitten en lähetä kenellekään.

Tänään alkaa myös muutosten pyörre töissä. Toisen sairaalan muutto on totisinta totta ja uusia ihmisiä pukkaa meille viikoksi tutustumaan osaston kautta sairaalan systeemeihin. Mielenkiinnolla odotan, mitä sieltä on tulossa. Mieli avoimena, sillä heiltä voidaan oppia paljon uutta ja saada taas paljon vahvistusta omille toimintatavoille, jotka on hyviä.

Keskiviikko 12.12

Kävin eilen pitkästä aikaa Forssassa. Ihana olo, uusi hiustyyli ja väri, sekä pikainen tervehdys monelle tutulle, joita ei ole nähnyt taas vuoteen pariin. On siellä vaan aina niin mukava käydä, mutta osaisikos siellä enää asua, sitä en usko. Kyllä ne piirit tuntuvat jääneen vähän jo pieniksi...

Tänään kun menin töihin moni jäi katsomaan suu auki. Moni ei tunnistanut mua, vaan luuli mua uudeksi työntekijäksi, joka on tullut toisesta sairaalasta muiden mukana. Mutta sehän kertoi vain siitä, että hiustyyli ja väri on onnistuneet yli odotusten :) Mieli on ollut hyvä uudesta tyylistä. Hetken se toki kestää itsellä oppia tunnistamaan oma peilikuva, mutta ajallaan siihenkin tottuu :)

Eilen keksin myös joulukortti-idean. Ei voi mitään kovin vaikean monimutkaista, koska aika ei riitä. Osan sainkin jo tehtyä tiistaina, ja nyt on saatava loput valmiiksi ja kuivumaan kirjekuoreen laittoa varten.

Tänään

Hirveää haipakkaa koko työpäivä. En muista koska viimeksi olisi ollut näin kauheaa sählinkiä. paljon epäselviä asioita, kiirettä ja uusien perehdytystä. Ja yhtäkkiä myös opiskelijan opettaja ilmestyy osastolle ja pahoittelee kun on vähän etuajassa. Katsoin suu auki, että anteeksi mitä. Mä kun sain viestin ettei hän ole edes tulossa koko harjoittelun aikana. Kaksi ja puoli tuntia istuin arvioinnissa, eli koko mun aamupäivä meni ihan plörinäksi. Sillä seurauksella, ettei hommat tulleet valmiiksi työajan puitteissa. Mutta se on kolmivuorotyön etu, että seuraava jatkaa siitä mihin edellinen jää. Mutta kyllä se harmittaa silti.

Myös perinteinen joulupuuro syötiin omalla osastolla tänään. Iloinen yllätys oli lääkäreiden suuri joukko, joka oli saapunut paikalle. Myös paljon monia äitiyslomalaisia piipahti puurolle jälkikasvunsa kanssa. Mukava oli vaihtaa kuulumisia.

Töistä alkoi nyt kolmen päivän vapaa ennen viimeistä työrupeamaan ennen joulua. Tuntuu ihan hassulta tämä ajan juoksu. Huomenna ja lauantaina istun tiiviisti koulussa, sielläkin pitkästä aikaa. Kolmen viikon tauko on tuntunut ikuisuudelta, mutta se on ollut vain kolme viikkoa. Sitten alkaa sieltäkin joulutauko, jonka aikana pitäisi saada paljon aikaiseksi kirjallisten töiden osalta.

Summa summarum. Elämä juoksee. Joskus olisi hyvä pysähtyä miettimään niitä asioita, joita on olemassa omassa elämässä. Sillä koskaan ei tiedä mihin elämä kenenkin kohdalla loppuu. Mulla se olisi voinut loppua viime viikolla, mutta olen iloinen siitä, että edelleen olen tässä ja sain pudottaa joulukotit laatikkoon.

Joulumusiikki on soinut jo muutaman päivän ajan. Rajaton on vain niin jotenkin letkeää ja musikaalista. Siitä puuttuu kaikki se renkutuksen meininki. Samalla kun joulumusiikki soi, mietin omaa elämääni ja sitä mitä tähän asti on ollut. Mitkä valinnat ovat vaikuttaneet eniten ja mitkä ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Ystävät ovat saaneet uudenlaisen merkityksen elämässä ja olen iloinen niistä muutamasta vierellä pysyneestä ihanasta ihmisestä.

Nyt siirryn kohti ulkoilmaa Repen kanssa ja toivotan rauhallista joulunodotusta jokaiselle. Päivitystä lisää viimeistään ensi vuonna :)